Hyppää sisältöön
Läheiset kertovat:
- Itseni syyllistäminen pelaajan pelaamisesta on ollut rankinta. Aikoinaan teimme yhdessä ensimmäisiä urheiluvetolappuja: se oli mukavaa penkkiurheilua sekä kertolaskuharjoittelua. Tämä saattoi altistaa pelaajan pelaamisen polulle. Onnekseni pelaaja on todennut, ettei ongelmapelaaminen ole siitä aiheutunut. Toinen vaikea asia on pelaajan kieltäytyminen hoidosta. Vierestä on vaikea saada kiinni ajatuksesta, miksei hän halua tunnistamaansa ongelmaan apua ja tukea. Olen ymmärtänyt, etten pysty häntä sivusta työntämään tuen piiriin.
- Kauheita häpeän ja epäonnistumisen tunteita, syvää pettymystä puolisoon ja pelkoa siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olin välillä aivan romahtanut, mutta perheen takia piti pysyä jotenkin toimintakykyisenä. Tiedon lisääntyminen peliongelmasta auttoi minua kestämään sekä antoi rohkeutta ja voimaa.
- Koin ahdistusta, stressiä, unettomuutta sekä pelkotiloja. Liikunta lievitti oireitani. Hain tietoisesti arjesta pieniä iloja ja uskottelin itselleni, että jonain päivänä kaikki on paremmin. Elin päivä kerrallaan ja pyrin ajattelemaan, että huomenna on jo helpompaa. Näinhän se useasti menikin.
- Itsetuntoni oli hyvin pitkään täysin olematon. Tuntui, että ilman pelaajaa en ole mitään. Omaan elämään liittyvä itsekkyys ja ero olivat lopulta minulle hyödyllisimmät tavat toipua. Minulla ei auttanut lenkit eikä leipominen, vaan oman hoitopolun virittäminen ja pysähtyminen asian ääreen. Arki piti laittaa tauolle ja myöntää, että tämä koko tilanne tuntuu nyt tosi pahalta. En nuku, en jaksa, enkä voi käydä töissä. Koin paljon epäonnistumisen ja huonommuuden tunnetta niin äitinä kuin ihmisenä. Onneksi koen näitä tunteita nykyään paljon vähemmän. Nykyään tunnen useimmiten olevani ihan ok, vaikka edelleen välillä ankarampi puoleni puskee läpi. Silti elämä on nykyään pääasiassa hyvää ja toiveikasta.
- Olen tuntenut paljon häpeää ja ahdistusta, surua, syyllisyyttä sekä vihaakin. Häpeään auttoi avoimuus asiasta läheisille ja syyllisyyteen taas vertaistukiryhmä ja pariterapia, sillä niissä tajusin, etten ole vastuussa toisen peliongelmasta. Surua ja ahdistusta tunnen välillä edelleenkin, koska tulevaisuus tuntuu epävarmalta enkä voi ikinä olla varma siitä tuleeko toinen joskus vielä pelaamaan. Minua on auttanut omaan elämääni keskittyminen sekä sen hyväksyminen, että en voi kontrolloida kaikkea ja elämään kuuluu aina epävarmuutta.
