Vuorovaikutuksemme parani vasta eron myötä

Kirjoittaja on kouluttautunut ja itsenäinen ihminen, joka kulki ongelmallisesti pelaavan puolisonsa rinnalla vuosia, mutta on sittemmin eronnut. Kokemus on opettanut kirjoittajan eroon liiasta kiltteydestä, hyväuskoisuudesta ja konfliktien välttelystä.

Meillä perhe hajosi puolisoni peliriippuvuuden vuoksi. Toivoin ja odotin muutosta aikani, mutta viimein oli pakko lähteä.

Muitakin syitä erollemme varmasti oli, mutta piiloteltu pelaaminen ja epärehellisyys, oma velkaantumiseni puolisoni painostamana, kokemani taloudellinen ja henkinen väkivalta sekä puolisoni syyttely ja kontrollointi eivät asioita ainakaan helpottaneet. Ajattelin että myös lapseni ansaitsevat parempaa.

Erotessamme olin vihainen, pettynyt ja katkera. Miten joku voi tehdä näin – aiheuttaa isot velat ja jättää ne toisen maksettavaksi, sitten käyttää vielä lapsia pelinappuloina ja kaiken kukkuraksi välittää edelleen vain omasta pelaamisestaan. Vihasta ja katkeruudestani huolimatta silti päätin, että lapset pidetään näistä aikuisten asioista erillään.

Jaoimme alusta saakka huoltajuuden puoliksi, vuoroviikkoihin. Huoltajuuteen liittyvät sopimukset tehtiin lastenvalvojalla. Elatusmaksut otettiin siellä puheeksi, mutta ex-puolisoni mielestä halusin vain rikastua. Hän ei ymmärtänyt –eikä edes halunnut ymmärtää– mihin raha kuluisi, koska tuskin oli siihen mennessä ostanut esimerkiksi yhtäkään vaatetta lapsilleen. Varmasti suurin syy vastarintaan oli kuitenkin se, että olisihan raha pois hänen pelaamisestaan. Voimavarani eivät riittäneet asiasta taistelemiseen, joten annoin olla.

Vuodet vierivät ja lapset kasvoivat. Tilanteet ja mielialat vaihtelivat pelitilanteiden mukaan: Rauhallisempaa oli silloin, kun ex-puolison rahatilanne oli parempi ja pelaamisesta oli pientä taukoa. Nautin näistä hetkistä. Kun peliputki oli päällä, oli ex-puolisoni ärtynyt, vähäsanainen ja ilkeä niin minulle kuin lapsillekin.

Lapset purkivat pahaa oloaan ollessaan kanssani. Rakastin, tuin ja yritin lohduttaa levottomia ja ymmällään olevia lapsia parhaani mukaan. Toistelin lapsille, kuinka tärkeää on näyttää ja purkaa tunteita ja kerroin, että minun luonani sai itkeä, huutaa ja kiukutella.

Tulehtuneesta tilanteesta huolimatta pystyimme ex-puolisoni kanssa kuitenkin aina sopimaan huoltajuuteen liittyvistä asioista. Hammaslääkärikäynnit, kuljetukset ja pienet muutokset puolin ja toisin pääasiassa onnistuivat. Kenties ex-puolisoni kuitenkin yritti ajatella lasten parasta ja tunsi syyllisyyttä, mutta ei pystynyt anteeksipyyntöön eikä sopuun. Tämä oli mahdollisesti hänen tapansa hyvitellä ja olla pahoillaan.

Lopulta ex-puolisoni pelaaminen meni todella pahaksi ja hän haki apua. Siihen mennessä ei ollut näkynyt merkkiäkään, että hänellä voisi olla halua lopettaa. Hän yritti, mutta epäonnistui. Yritti vähän myöhemmin uudelleen ja jossain vaiheessa vihdoin pääsi irti.

Pelaamisen loppumisen todella huomasi: ex-puoliso oli tunteissaan tasapainoisempi, panosti enemmän lapsiin, alkoi osallistua myös esimerkiksi lasten harrastuskustannuksiin ja lopulta myös maksamaan velkojaan minulle. Vaikka olimme eronneet jo monta vuotta aiemmin, vaikutti pelaamisen loppuminen erittäin positiivisesti myös minun elämääni. Myös lapset alkoivat rauhoittua.

10 vuotta eromme jälkeen lapsilla on nyt kaksi turvallista kotia ja kaksi läsnä olevaa vanhempaa, jotka tulevat myös keskenään toimeen – ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Velkoja on vielä, mutta tilanne on senkin suhteen siedettävä. Tiedän edelleen tehneeni oikean ratkaisun, kun vuosia sitten lähdin: ex-puolisoni ei ollut lähellekään valmis lopettamaan pelaamista enkä minä pystynyt pelaamista sivusta enää pidempään seuraamaan.